On jouluaaton aatto. Minä istun hautaustoimiston ahtaassa nurkkauksessa ja ajattelen, ettei lapsuuden viatonta joulua enää ole. Olen muuttanut elämässä rispaantuneet farkut ja – villapaidan sairaalakaapista eteiseni lattialle ja ilmoittanut sukulaisille.  Isä on kuollut.

 

Isäni isä perusti metallipajan sodan jälkeen. Valokuvassa poseeraa riutuneita miehiä rennosti kiiltäviin vaakapeittaajiin nojaten. On nousukausi. Samalla pienteollisuuspaikkakunnalla isäni asui lähes koko viisikymmentäyhdeksänvuotisen elämänsä ajan. Isän sairastuttua päätän olla hänen tukenaan kykyjeni mukaan. Kun yritän saada hänelle maksusitoumusta ulkopaikkakuntalaiseen saattohoitokotiin, isä ei haluakaan muuttaa: Kokemäenjoki virtaa niin tuttuna kylän halki.

 

Minä olen kolmekymmentä. Elän silppuelämää: määräaikaisia työsuhteita, purkkihernekeittoa ja ylioppilasterveydenhuoltoa.  Pidennettyä nuoruutta. Joskus aion vielä valmistua. Sitten rikastun ja ostan talon; pihaan laitan isälle verstaan ja oman huoneen: Siitä hänen ei koskaan tarvitsisi muuttaa. Mutta kuolema ehtii ensin: Isä soittaa minulle töihin. Hän on muuttunut keltaiseksi. On syyskuun loppu ja minä katson kahvihuoneen ikkunasta tuomiokirkon tornia ja ajattelen, että se on nähnyt monta elämää.